Yleinen

rakasta itseäsi

l o v i n g   y o u r s e l f. 

nothing else matters.

thumbnail_image2-6

thumbnail_image1-9

 

 

 

 

 

”Sen rohkeuden, itsevarmuuden ja sosisaalisesti lahjakkaan Jutan takana on hyvin epävarma puoli olemassa.”

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

°

Olen antanut tämän tekstin odotuttaa. Ei ole ollut sellaista rohkeutta kirjoittaa, sanoa ääneen. Saati sanoittaa omia tunteita, kohdata niitä herkkiä kipukohtia ja kertoa niistä sitten koko maailmalle. Tai no. Niille ihanille, rakkaille ihmisille, jotka tekstejäni lukevat. Katsotaan siis minkälaiset sanat löydän ja kuinka ilmaisen itseni niin, ettei pelottaisi ihan hirveästi.

Kuten otsikosta voimme päätellä, itsensä rakastaminen on aiheenani tänään. Tai oikeastaan ihan joka päivä. 

Itsensä rakastaminen.

Onko tässä elämässä oikeastaan mitään vaikeampaa? Ihan tosissani kysyn, sillä itse elämän ja muiden ihmisten rakastaminen on hirvittävän paljon  helpompaa. Itseasiassa edellispäivänä perinteisellä aamulenkilläni istuuduin kalliolle katselemaan merta. Nautin siinä aamukahviani ja vain kyynelehdin. En sillä että mikään, siis yhtään mikään olisi huonosti elämässäni. Päinvastoin. Itkin siitä puhtaasta onnesta, siitä että olen terve ja rakastettu. Matkaani on varjeltu ja olen selviytynyt. Minulla on työ, jossa tunnen olevani tärkeä ja olen löytänyt monta paikkaa elämässä jotka tuntuvat kodilta. Olen selvinnyt raskaista ajoista ja saavuttanut elämässäni isojakin etappeja. Olen ollut rohkea ja kuunnellut intuitiotani.

Itkin niistä kaikista valoista ja varjoista, niistä tuoksuista ja äänistä. Kaikesta siitä mikä minua siinä hetkellä ympäröi. Sieluani ruokin ja puhdistin samanaikaisesti. 

 thumbnail_image1-11

thumbnail_image1-12

 

°

Mieltäni on kuitenkin painanut viimeaikoina hyvinkin paljon minä ja se tapa millä näen itseni. Olen edelleen vasta matkalla itseeni ja siihen todelliseen minään ja uskon näitä tuntemuksia tulevan jatkossakin, mutta miten itsensä rakastaminen on niin älyttömän vaikeaa?  Minulla on siinä ihan järkyttävästi opeteltavaa ja haluaisinkin osata kirjoittaa teille niistä ajatuksista mitä tähän koko kuvion liittyy. Minuun ja minun rakastamiseen. 

Haluan ihan ensiksi sanoa, että nämä minun olotilat ovat hyvin jaksottaisia. Niin kuin kaikki elämässä. Olen puhunut herkkyydestä, jolla on varmasti iso vaikutus tuntemiini tuntemuksiin, sekä naiselle hyvin luonnolliset hormoonit. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, siitä olen tietoinen. Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että tämä jakso on kestänyt ikuisuuden. Osittain koko elämän ja sitten vasta muutaman viikon.

Ruoka ja kroppa. Voin sanoa, että se on täyttänyt mun ajatukset 87% viimeisen kuukauden ajan. Mitä syödä, koska syödä, kuinka paljon ja mitä se tekee vatsalleni. Että siinäpä ne kysymykset johon kulutan päivässä aivan järkyttävän paljon energiaa. Tuntuu jopa ihan idiootilta kirjoittaa se tähän ylös. Suorastaan ärsyttävää. Ruoka on tuntunut pieneltä (isolta) viholliselta lähes koko elämäni ja varsinkin yläasteen jälkeen kun minulla todettiin IBS. 

Ruoka ei kuitenkaan ole se ainoa asia mikä mielessä on liikkunut, vaan myös liikunta. Olenko tehnyt jokapäiväisen aamulenkkini, onhan se ollut vähintään 8km ja mitä sen jälkeen. Olenko treenannut ja hikoillut tarpeeksi. Ja auta armias ne viikonloput kun en olekaan lähtenyt liikkeelle. Mikä olo on vallannut mun koko mielen ja kropan. Jopa vessaan mentäessäni en vilkaisekaan peilistä itseäni. En kehtaa, oksettaa ja ärsyttää samanaikaisesti.

Ihan itkettää taas.

Että miten onnistun näkemään itseni tälläisessä valossa? Kaiken sen jälkeen miten mun kroppani on huolehtinut minusta, parantanut minut, pakottanut levolle ja suojellut mieltä kriisin sattuessa.

Että miten voin halveksua kaikkea sitä kaunista mitä kroppani on ja on aina ollut?

 

thumbnail_image2-7

°

Nämä ajatukset eivät ole minulle uusia. Päinvastoin. Olen kamppaillut niiden kanssa niin kauan kun jaksan vain muistaa. Mutta haluan kaiken tämän jälkeen myös kertoa, että edellämainitut asiat eivät ole aina näin vahvasti pinnalla. Ne eivät aina hallitse minun mieltä näin voimakkaasti ja ovat joskus nukkumassa, selkeästi taaempana ajatuksissa. Niin että sille rakkaudelle olisi enemmän tilaa astua sisään. Ja sitä rakkautta on siunautunut minun elämääni ihan mielettömän paljon. On aikoja, jolloin tunnen kylpeväni rakkaudessa ja olen rakkauden täyttämä -ihan niinkuin syntyessämme olemme kaikki. 

Minulla on myös niitä päiviä kun ihan tykkään itsestäni. Varsinkin silloin, kun ystäväni soittavat ja pyytävät apua. Tai silloin kun pukeudun ihan todella kauniisti ja aurinko tuntuu paistavan sielustani. Tai sillon kun olen ollut sängyn vankina monta päivää ja olen jälleen kykeneväinen kävelemään ja tekemään asioita. Olen silloin ihan järjettömän onnellinen itsestäni ja siitä kuka olen, missä olen ja miltä näytän.

Mutta minulle on selvästi ihan luonnollista elää tämän asian kanssa vähän jaksottaisesti. Että aina sieltä peilistä ei näy minä vaan joku osa minusta. Sellainen joka on ottanut vallan, eikä oikein millään päästä irti vaikka kuinka yrittäisin irroittaa. Ja voin luvata, että olen miettinyt ja pohtinut mistä se kaikki paha olo tulee. Miten se tulee ja miksi se ilmenee minussa näin. Loogista selitystä en ole sille vielä löytänyt ja toivon myöhemmin elämässäni löytäväni sen. Uskon kuitenkin tarvitsevani siihen jonkun osaavan apua.

Ja sitä haluankin. Olen avoin avulle. Meidän ihmisten pitää olla. Ei meitä ole tehty pärjäämään yksin. Ja tämä asia painaa mieltäni liiaksi ja työkaluni eivät pysty korjaamaan kaikkea. 

thumbnail_image1-8

thumbnail_image1-13

 

 

 

 

 

 

 

”Toivon että löydän lisää sanoja, rohkeutta ja ymmärrystä omasta itsestäni, jotta voin joskus jatkaa tätä tekstiä uusilla oivalluksilla.”

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

°

En lähde tähän sen enempää luettelemaan mitkä asiat vaikuttavat siihen miksen pysty aina rakastamaan itseäni ihan pyyteettömästi. Uskon, että ihan katsomalla meidän yhteiskuntaa ja normeja, somessa näkyviä kuvia ja ruokamalleja, ymmärtää kuinka kovan maailman kanssa olemme kaikki tekemisissä. Maailman kovuus ja terävyys iskee meihin jokaiseen. Hieman eri tavoin. Maailma on näyttänyt rumaa puolta minulle näin.

 Mutta sen sanon, että oma mieli sairastuu helposti. Ottaa vaikutteita liiankin nopeasti. Ja pienessä hetkessä onkin syvällä jossain mistä ei niin pääsekään ulos.

Mutta mikä minua sitten eniten ahdistaa? Oma ulkonäkö, erityisesti paino ja muiden ihmisten mielipiteet. (Ja nyt tekisi mieli sanoa, että Jutta kasva aikuiseksi). Mutta niin se on. Sen rohkeuden, itsevarmuuden ja sosisaalisesti lahjakkaan Jutan takana on hyvin epävarma puoli olemassa. Ja se on minussa, enemmän tai vähemmän. On ollut ja on edelleen.

Tässä vaiheessa tiedän monen olevan enemmän tai vähemmän ihmeissään, sillä tämä on oikeastaan juuri se puoli mikä minusta ei näy muille. Enkä sitä myöskään järin paljon kuuluta muulle yleisölle. Sillä olenhan paljon muutakin kuin vain tuo iso epävarmuus. 

Nyt minusta kuitenkin tuntui, että on pakko kertoa ääneen. Olla taas rohkea ja sanoittaa omia tunteitaan. Vaikka voin sanoa että olen herkistynyt monta kertaa jo tätä tekstiä kirjoittaessani. On suorastaan aika hurjaa olla näin avoin ja haavoittuvainen. 

Että tämä on minun kipupiste jota en pysty tämän enempää avaamaan. Toivon että löydän lisää sanoja, rohkeutta ja ymmärrystä omasta itsestäni, jotta voin joskus jatkaa tätä tekstiä uusilla oivalluksilla. Tiedän pystyväni siihen. Ja kun taas parempi jakso tulee ja tunnen olevani vähän eheämpi, lupaan kirjoittaa siitäkin. 

Olette ajatuksissani ja rukouksissani. Lempeitä ajatuksia <3

Rakkaudella, Jutta 

 

 

 

 

RSS
Facebook
Facebook
Pinterest
Pinterest
Instagram
Snapchat

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.