Yleinen

Elämä liikkuu.

RG7A0782

 

 

YLIOPPILAS 2018

Kuvat Anna Wallendahr

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

RG7A1083

  

 

         Istuimme isäni kanssa autossa. Harmaa villakangastakki ja lahjakortilla ostetut H&M:n mustat korot jalassa astuin ensimmäisen kerran Alppilan ovista sisään. Isäni seurasi mukanani kiertäessämme koulua. Pirteä, värikäs ja kovaääninen käsillään puhuva nainen oli meitä vastassa kuvaamataidon luokassa, jossa kävimme tutustumassa. Kymmenkunta oppilasta tekemässä töitään hikisessä ja järkyttävän pienessä huoneessa. Ikkunat olivat auki ja linnut lensivät sisään aika ajoin. Kattojen yllä pystyi huomaamaan, kuinka vihreät lehdet ajan mittaan muuttuivat keltaiseksi. Jossain kohtaa lehtien tilalla olivat oksat ja maassa lunta. Näin sen kaiken silmissäni.

”Tarpeeksi luovaa tekemistä ja lukuaineita yhdessä pitävät pään kasassa”, kertoin opettaja. 

Rakastuin heti tähän mentaliteettiin. Opettajaan myös.

””Sä saat Jutta luoda ihan just sellasen kodin mikä tuntuu sulta.” Ja niin mä lopulta teinkin.”

Tutustumiskierros läheni loppuaan ja hain isäni käytävältä, jonne hän oli siirtynyt tajutessaan, ettei kenenkään muun vanhemmat olleet mukana. Kiitos iskä kun kuitenkin olit. Lähdimme ajamaan huoltoaseman kautta kohti Saloa, ja matkalla keskusteltiin koulusta, asunnoista, elämästä ja siitä millaisen kodin haluan itselleni luoda. Iskä jo silloin sanoi, että, ”Sä saat Jutta luoda ihan just sellasen kodin mikä tuntuu sulta.”

Ja niin mä lopulta teinkin.

RG7A0979

RG7A0815

 

 

 

Sitten se tieto saapui.

Äiti kyyneleitä ei niin pidätellen astuin huoneeseeni aikaisin aamulla, ”Jutta, sä pääsit sinne. Sä pääsit Alppilaan!”

Itkin. Olin niin sanattoman onnellinen. En ikinä unohda sitä.

Ensimmäinen asuntonäyttö, isä ja sen aikainen naisystävä. Oli kuuma ja helteinen päivä ja asunto oli myöskin sen mukainen. 15 minuuttia meni salaman nopeasti ja yht’äkkiä olin kirjoittamassa hakemusta. Kerroin siihen kaikki oleelliset syyt miksi juuri tämän asunnon haluan ja tarvitsen. Kävelin korkeilla koroilla takaisin isäni autoon. Silmäni harhaili ympäristöä tutkien. Hesarin puliukot hymyilivät minulle ja tulin siitä tosi iloiseksi. Tiesin siinä paikassa olevan taikaa -hierontapaikoista, puliukoista ja muista vähän laitapuolenkulkijoista huolimatta. Matkalla pistin kädet ristiin ja rukoilin, että saisin asunnon.

””Jutta, sä pääsit sinne. Sä pääsit Alppilaan!”  Itkin. Olin niin sanattoman onnellinen.”

Sitten mä sain sen. Sain asunnon.  Ja kun puhelu välittäjältä tuli, ajoin mopoautoni bussipysäkille ja itkin jälleen. Oli pakko soittaa ystävälle ja vähän kiljua.

RG7A1023  

”Sitten me muutettiin. Tai siis minä muutin. Omaan kotiini. Vieraaseen maaperään. Jonnekin tuntemattomaan. Helsinkiin”

RG7A1114

 

 

     Hetken päästä kävimme mummun kanssa astioita läpi ja sain luvan ottaa mitä ikinä tarvitsin ja halusin. Se oli unelmien täyttymys.  Olin aina ihastellut mummun astiavalikoimaa. Tiesin heti, että niistä astioista en tule koskaan luopumaan. Enkä tule. Ihastelen niitä yhä edelleen. Ja ne tuovat mieleeni mökin ja mummun keittämät uudet perunat, sillin kera tietysti.

”Helsinki syleili minua silloin ihan erityisellä tavalla.”

Sitten me muutettiin. Tai siis minä muutin. Omaan kotiini. Vieraaseen maaperään. Jonnekin tuntemattomaan. Helsinkiin. Se kesä on edelleen vahvasi mun mielessä. Tulee varmasti aina olemaan aika erityisesti. Ilma oli kostean kuuma ja ikkunasta näkyi Kallion Block Partyt. Helsinki syleili minua silloin ihan erityisellä tavalla. Se lisäsi jo ilmassa oleviin perhosiin kimmallusta. Kuin taikaa joka puolella.

Ja olin niin älyttömän onnellinen. Minä. Vihdoin.

En voi olla ajattelematta, että silloin niin nuorena ja  kokemattomana uskalsin hypätä elämän pyörään. En arastellut yhtään. Hyppäsin vain. Ja onneksi tein niin. On se ollut tämän astisen elämäni paras päätös. 

Kiitos, Jutta.

RG7A0911

 

 

 

Aurinkoisena lauantaina 2.6 juhlittiin valkolakkiani. Seisoin keskellä valkoista merta iloisten, nauravaisten ja onnellisten ihmisten seassa. Ilmassa oli kyyneleitä, haikeutta, mutta ehkä eniten sitä kuuluisaa Alppilan henkeä. ”Me tehtiin se!” Niin todella tehtiin.  Ja nyt  oli aika sulkea tämä ovi ja tästä edes vaalia muistoja ja pitää ne kaikki sydämessä.  

”Se on kuin palkinto siitä rohkeudesta, avoimuudesta, elämänhalusta ja uskosta mikä minulla on itseeni ja elämääni.”

Tämä aurikoinen lauantain, paahtavan kuuma ja onnellinen päivä, ei pelkästään ollut erityinen lakkini takia. Tai siis olihan se, mutta lakki symboloi matkaa, jonka olen taittanut yksin. Se on kuin palkinto siitä rohkeudesta, avoimuudesta, elämänhalusta ja uskosta mikä minulla on itseeni ja elämääni. Se tulee aina muistuttamaan minua omista päätöksistä, monista aluista ja lopuista. Se tulee kulkemaan matkallani ei vain päässäni vaan ennen kaikkea tarinoina, joita voin muistella myöhemmin siirtyessäni jälleen eteenpäin. Matka kun ei lopu koskaan. Onneksi.

Lauantaina juhlin itseäni ja saavutuksiani, mutta ehkä vähiten saavutuksia koulusta ja ylioppilaskirjoituksista. Vaikka niitäkin toki myös. Juhlin rohkeuttani, jaksamistani, päämäärätietoisuuttani ja luottamustani. Juhlin elämäni tärkeitä ihmisiä. Kaikkia polulleni sattuneita. Jälkiä jättäneitä. Minun ihmisiäni. 

RG7A1117

”Juhlin elämäni tärkeitä ihmisiä. Kaikkia polulleni sattuneita. Jälkiä jättäneitä. Minun ihmisiäni. ”

RG7A0993

     

Kolme vuotta ovat olleet rikastuttavia. Onnistumisia ja epäonnistumisia. Harhaan menemistä ja onnenpolulle löytämistä. Nämä kolme vuotta ovat ravistelleet ennakkoluulot ja tuonut valtavan määrän tietoa ja taitoa silmieni eteen.  Antanut niin paljon aihetta onneen ja kyyneliin. Silti enemmän onneen

Olen ollut niin onnellinen. Ja nyt vähän itkettää taas.  

Tärkein oppi matkani varrella on usko. Usko universumin voimaan ja siihen, että elämä kantaa. Aina. Vaikkei kantaisi. Kantaa se silti.

Elämän pyörä ei petä koskaan, kunhan muistaa kiittää ja luottaa.

Toinen tärkeä oppi on varmasti ollut rakkaus, ja erityisesti rakkaus minua itseäni kohtaan ja sitä kautta ihan jokaiseen kohtaamaani ihmiseen. On ollut niin järkyttävä määrä kasvukipuja, epäonnistumisia, tuskaa ja helvettiä. Silti en mistään hinnasta pyyhkisi niitä pois tarinastani. Ne ovat arvokkaimmat kivut mitä olen koskaan saanut. Siunauksia -eli uusia työkaluja elämänpolun varrelle.

Ja tästä on ihan tosi hyvä jatkaa. Ja itseasiassa jatkoin. Maltalle. Kuuntelin itseäni jälleen ja annoin universumin viedä mukanaan. Elämän pyörä ei petä koskaan, kunhan muistaa kiittää ja luottaa. Mulla on kaikki hyvä tässä käsissä. 

RG7A1007

Lähetän rakkautta ja enkeleitä kesäänne. Yrittäkää olla laittamatta liikaa odotuksia sille. Antakaa kesän kuljettaa kuin vene laineilla.

Nähdään syksyllä. Ehkä. 

Jutta

 

 

 

 

 

 

RSS
Facebook
Facebook
Pinterest
Pinterest
Instagram
Snapchat

2 thoughts on “Elämä liikkuu.

  1. Moikka!
    Todella kaunis ja inspiroiva teksti. Pakko kysyä, että mistä olet hankkinut noin upean puvun? Olen itse yrittänyt etsiä vähän samantapaista, mutta en ole vielä löytänyt sopivaa.

    1. Kaunis kiitos Hanna <3
      Puku on Mangosta. Aluskorsetti taas Tukholmasta vintagekaupasta. Ihanan raikas ja kesäinen asu, joka palvelee vielä myöhemminkin. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.